Ikimuistoinen vierailu afrikkalaiseen heimokylään

Eilen silmiini osui Kilroyn meneillään oleva kilpailu, jossa osallistujien tulee jakaa kuva, joka edustaa kulttuurista kanssakäymistä omalla reissulla. Tämä sai minut pohtimaan kaikkia jo tekemiäni ulkomaanmatkoja sekä miettimään mitkä yksittäiset hetket ovat erityisesti jääneet matkoiltani mieleen. Kulttuurista kanssakäymistähän tapahtuu kaikilla ulkomaanmatkoilla ihan huomaamattakin, mutta yksi hetki nousi heti mieleeni yli muiden: vierailu Masai-heimon kylässä Keniassa joulukuussa 2012.

“Huristelemme autolla pitkin Masai Maran luonnonpuistoa. Välillä näemme kirahveja syömässä, toisena hetkenä taas katselemme kauhuissamme autostamme miten norsulauma yrittää suojella norsunpoikasia hyökkääviltä hyeenoilta. Välillä huristelemme pitkin maita ja mantuja pitkähköjäkin aikoja näkemättä yhtäkään eläintä. Yhtäkkiä edessämme näkyy jotain tummaa leveälti. Lähemmäs ajaessamme huomaamme että tuo tumma onkin risuista kasattu aita, joka kätkee sisäänsä yhden Masai-heimon kylistä.

Pysäytämme auton kylän edustalle ja paikallinen autokuskimme vaihtaa muutaman sanan meitä vastaantulleen masain kanssa. Meidät kutsutaan ystävällisesti peremmälle tutustumaan kylään. Kylässä ei ole sillä hetkellä ketään muita länsimaalaisia, joten keräämme kaikkien heimolaisten huomion. Osa heimon lapsista juoksee innoissaan ympärillämme ja etenkin yhden seurueen jäsenemme järjestelmäkamera kiinnostaa lapsia kovasti. Äitini saa myös osansa lasten huomiosta ja nämä innoissaan halailevatkin äitini jalkoja. Osa heimon lapsista istuu puolestaan väsyneen näköisinä maassa tai rappusilla, räkä nenästä valuen kärpästen pyöriessä heidän ympärillään. Kylän naiset tuntuvat kaikki touhuavan jotain; muutama näyttää tekevän “kotitöitä”, loput askartelevat myyntiin tulevia koruja ja käsitöitä.

Kylän “talot” tekevät erityisen vaikutuksen. Miten savesta, oksista ja lehmän paskasta saa mitenkään tehtyä itselleen kodin?! Pääsemme käymään yhden majan sisällä. Vaikka maja on rakennettu sangen kyseenalaisista materiaaleista, ei sisällä kuitenkaan haise kovinkaan pahalle. Enemmänkin minua vaivaa pimeys, joka majassa on. Menee hetki ennen kuin silmä tottuu pimeään. Majassa on kaksi huonetta, mutta molemmat ovat niin pieniä, että tuntuu uskomattomalta että siellä kokonainen perhe asuu. Myös eläinlapset (vuohet ja lehmät) otetaan majoihin yöksi etteivät petoeläimet niitä vie yön aikana. Sisällä on pari onnetonta laveria sängyn virkaa toimittamassa, sekä muutama puupölkky tuoleina. Keskellä isompaa huonetta on tulisija, jossa padassa valmistetaan ruokaa. Ruoanlaitosta tuleva savu saa koko majan ilman sakenemaan eikä seinässä oleva pienen pieni reikä tunnu vievän savua tarpeeksi nopeasti ulos. Majassa puupölkyllä istuessa ja masai-heimolaisen tarinoidessa heidän elämäntavoistaan alkaa väistämättä arvostamaan länsimaalaisen elämän edistyneisyyttä ja helppoa arkielämää.

Majan nähtyämme heimon miehet esittävät meille perinnetanssiaan, missä he kisaavat kuka pääsee hyppäämään kaikkein korkeimmalle. Tämän jälkeen he haluavat vielä näyttää meille kuinka he saavat tulen syttymään. Tulitikkuja ja sytkäreitä ei tietenkään ole.

Tämän jälkeen kylän naiset haluavat esiintyä. Minut ja muut seurueemme naispuoliset henkilöt haetaan kylän naisten joukkoon, ja hetkeä myöhemmin seisomme rivissä taputtaen käsiämme laulun säestämänä. Sanaakaan en kylän naisten puheesta tai laulusta ymmärrä ja elämämme eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Silti siinä hetkessä, seisoessamme rivissä ja vilkuillessani silmäkulmasta miten heimonaiset taputtavat, tunnen eräänlaista helpotusta ymmärtäessäni että kaikista eroavaisuuksista huolimatta olemme silti hyvin samanlaisia.”